Pettymyksestä

Muutaman viime vuoden aikana olen mietiskellyt omia tunteitani, erityisesti silloin kun olen tuntenut pettymystä. Pettymys tunteena on tietenkin negatiivinen ja siten jotain mitä ei toivoisi tuntevansa kovin usein. Pettymyksen tunne on perustavanlaatuista surun kokemista ja ihmisillä on vahva taipumus kieltää omat pettymyksensä.

Suomen mielenterveysseura toteaa pettymyksestä aihetta käsittelevällä sivulla seuraavasti.

Ihmiset kokevat omat pettymyksensä aina omasta näkökulmastaan. Toinen ei voi ulkopuolelta päätellä menetysten suuruutta tai merkitystä. Toiselle vähäpätöiseltä vaikuttava asia voi olla toiselle lähes elämän ja kuoleman kysymys, tai viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän. Siksi kenenkään pettymyksiä ei tulisi koskaan vähätellä, aliarvioida tai kieltää.

Pettymys on seurausta oman sisäisen maailman täyttymättömistä odotuksista, joita ihminen itse asettaa. Pettymystä voi tuntea vanhempaa, puolisoa, lasta, työtä, ystävää, itseä tai jotain muuta tärkeänä pidettyä asiaa kohtaan. Pettymystä tuntiessaan kokija vertaa omaa kokemustaan mielikuvien ideaalia vastaan ja tuntee surua kun ideaali ei toteudu. Kyse on siis menetyksen tunteesta kun ei saa jotain sellaista mitä ei koskaan ollutkaan ja kokemus pakottaa hyväksymään todellisuuden: "En saanut sitä mitä toivoin!"

Täyttymättä jääneet toiveet ja sitä kautta tunnettu pettymys purkautuu varsin usein kiukkuna ja ärtymyksenä, koska siten pystyy ylläpitämään ideaalia omassa mielessään. Ne ovat kuitenkin vain mielen suojautumismekanismi, jolla kokija kieltäytyy hyväksymästä todellisuutta: "Asiat eivät tapahdu niinkuin minä toivon."

Omalla kohdallani olen ottanut tietoisen lähestymistavan käsitellessäni pettymyksiä. Kokemani negatiiviset tunteet eivät ole ulkoisten tekijöiden syytä vaan oman sisäisen maailmani tuotoksia, joten muiden syyttäminen omista negatiivisista tunteistani olisi kohtuutonta. Olen myös pohtinut miten lapsuudenkodin fundamentalistiuskovainen kasvatus on vaikuttanut tunnekokemuksiini. Mormonismin mustavalkoinen maailmankuva ei ole ainakaan helpottanut näiden tunteiden käsittelyä. Olen havainnut kuinka monesti ensimmäinen tunnereaktioni pettymyksinä kokemissani asioissa on ollut ns. "ranteet auki" tai "hanskat tiskiin", jopa melko vähäpätöistenkin asioiden kohdalla. Olen siis olettanut mustavalkoisesti, että asioiden tulee mennä niinkuin minä toivon tai sitten ei ollenkaan. Ensimmäisten tunnereaktioiden laannuttua olen kuitenkin yhä useammin kyennyt tunnistamaan sisäisestä maailmastani ulkoiseen maailmaan heijastuneita täyttymättömiä toiveita ja odotuksia, jotka ovat pettymyksen synnyttäneet, ja siten pystynyt suhtautumaan niihin paremmin niille kuuluvalla painoarvolla.

Vastaavaa pettymystä oli havaittavissa Seinäjoen sanomissa 6.9.2017 julkaistussa vierasblogikirjoituksessa. Kirjoituksessaan Hanna Kivisalo purkaa pettymyksentunteitaan yhteiskunnasta, jonka hän kokee pakottavan hänet piilottamaan omaa uskonnollisuuttaan. Kivisalo kirjoittaa:

Vaikuttaa siltä, että sitä mukaan, kun seksuaalivähemmistöjä marssitetaan ulos kaapista, toisesta ovesta työnnetään uutta väkeä sisään.

On varsin selvää, että yhteiskunnan muuttuvat moraalikäsitykset ja kasvanut suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan ahdistaa Kivisaloa. Onko se kuitenkaan yhteiskunnan vika, jos Kivisalo kokee näin? Ei ole. Kivisalo on antanut kokemuksilleen nimen: "uskontohäpeä", mikä viittaa siihen, että Kivisalo kokee tai on kokenut uskonsa jollain tavalla hävettäväksi asiaksi. Kyse on Kivisalon omista sisäisistä odotuksista, jotka ovat jääneet muuttuvassa yhteiskunnassa vaille täyttymystä. Yleisesti uskonnolliset näkemykset nykysuomessa nähdään pitkälti yksityisasiana ja niiden julistamista esimerkiksi työpaikoilla pidetään sopimattomana, aivan samoin kuin omista seksuaalista aktiviteeteista puhumista pidetään myös sopimattomana yleisessä keskustelussa. Uskontoa ei siis olla painamassa kaappiin yhtään sen enempää kuin seksuaalisuuttakaan, vain seksuaalivähemmistöjen kokema syrjintä yhteiskunnassa on vähentynyt.

Kivisalon pettymys yhteiskuntaan on luonnollisesti ymmärrettävä hänen omassa sisäisessä viitekehyksessään. Hänen, niinkuin kenen tahansa muunkin pettymystä tuntevan henkilön, tunteet ovat aitoja ja todellisia. Omien toiveiden ja unelmien idealisointi on kuitenkin asia, josta jokaisen pettymyksiä kokevan olisi hyvä irrottautua ettei elämä jää pyörimään jatkuvaan pettymysten kierteeseen.

Aivan vastaavia pettymyksen tunteita oli havaittavissa myös viikonlopun aikana monissa sosiaalisen median keskusteluissa, joissa paheksuttiin MTV3:n päätöstä hyväksyä Jussi Halla-aho nettikolumnistiksi. Kyseisen päätöksen leimasi mm. Jori Eskolin rasismin normalisoinniksi. Somessa leimahtaneeseen arvosteluun kirjoitetussa vastineessa MTV3 toteaa pyytäneensä Halla-ahoa kirjoittamaan kolumnin, koska MTV3 on pyytänyt kaikkien muidenkin eduskuntapuolueiden puheenjohtajia kirjoittamaan nettikolumniin tekstejä. Kyse on lähinnä perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja sananvapauden toteutumisesta merkittävässä julkisessa mediassa, joten perus- ja ihmisoikeuksia korkeassa arvossa pitävien tahojen luulisi olevan vain tyytyväisiä. Vaikka olen jokseenkin kaikessa Halla-ahon kanssa eri mieltä niin en silti osaa olla kovin pettynyt MTV3:n päätökseen pyytää Halla-ahoa kirjoittamaan nettikolumnia, koska nähdäkseni MTV3:n päätös heijastelee juuri niitä arvoja, jotka ovat myös minulle tärkeitä.

Halla-ahon johtama protestiliike sen sijaan voidaan mielestäni nähdä "pettyneiden liikkeenä." Liikkeen jäsenet ovat syystä tai toisesta pettyneitä ympäröivään yhteiskuntaan ja siihen haetaan muutosta kanavoimalla pettymyksen synnyttämia vihan ja kiukun tunteita ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin. Liikkeen mustavalkoinen maailmankuva, käsitys suomalaisesta yhteiskunnan ideaalista, jäsenten elitismistä, me vastaan muut -ajattelusta, miljöökontrollista ja monista muista uskonnollisista kulteista tutuista manipulointikeinoista johtuen tätä protestiliikettä voidaan pitää poliittisena kulttina. Kultin vaikutuspiiriin ajautuneiden ihmisten profiili vastaa myös sitä millaiset ihmiset ovat altiita kultteihin liittymään eli he ovat niitä joiden elämässä on pettymyksiä ja tuskaa, joihin etsitään lievennystä. Kultti tarjoaa pettyneille henkilöille narratiivin ongelmien syistä sekä tarjoaa helpolta kuullostavaa ratkaisua niihin.

Kaikki pettymykset, kuten alussa jo totesin, kumpuavat kuitenkin ihmisestä itsestään. Omien toiveiden ja odotusten jäädessä toteutumatta tuntuu usein helpommalta kanavoida negatiiviset tunteet vihana ja kiukkuna ulkopuoliseen kohteeseen sen sijaan, että luopuu omista kyseiseen asiayhteyteen liittyvistä toiveista ja odotuksista. Oman sisäisen maailman tuottamien pettymysten vierittäminen oman kontrollin ulkopuolella olevien tahojen kontolle kertoo lähinnä siitä ettei henkilö tiedosta tunteisiinsa liittyviä syitä. Mielenterveysseuran sivulla todetaankin:

Suru, viha ja turhautuminen liittyvät usein läheisesti pettymykseen. Ensijärkytyksen jälkeen pettymyksestä voi kummuta voimakastakin vihaa ja turhautumista. Ne irrottavat pettymyksen kokeneen ihmisen pettymyksen kohteesta, ja ovat ymmärrettäviä reaktioita. Koska ne pitävät sisällään voimakasta tunne-energiaa, niitä on hyvä purkaa puhumalla tai fyysisellä toiminnalla. Viha ja turhautuminen eivät saa kuitenkaan johtaa itsen tai toisten vahingoittamiseen. Tämä vain johtaisi kielteisten tunteiden moninkertaistumiseen.

Oli pettymyksen aihe mikä tahansa olisikin ehkä hyvä jos jokainen ensimmäisen tunnereaktion jälkeen pysähtyisi itsekriittisesti pohtimaan tunteidensa syitä ennen kuin kohdistaa vihaansa ulkopuolisiin kohteisiin. Negatiivisten tunteiden sinkoaminen ympäristöön ei ainakaan paranna yleistä ilmapiiriä ja mielialaa.