lauantai 17. joulukuuta 2016

Kultin/lahkon pakottama persoonallisuuden muutos

Monet kultteja ja lahkoja tutkineet psykologit ovat havainneet haitallisten uskonliikkeiden usein muuttavan jäseneksi liittyneen henkilön persoonallisuutta. Muuntunutta persoonallisuutta he kutsuvat pseudo-persoonaksi, pseudo-identiteetiksi tai kultti-identiteetiksi. Vuonna 2008 Gillie Jenkinson julkaisi analyysinsä siitä mikä tämän persoonallisuuden muutoksen jäsenessä aiheuttaa. Artikkelissaan Jenkinson pohjustaa aihetta lainaamalla lukuisia tunnettuja kulttitutkijoita:
West & Martin (1993): "Kulttien uhreissa havaitut pseudo-identiteettitapaukset ovat usein selkeitä, klassisia muutosesimerkkejä tarkoituksellisesti järjestetyistä tilannevoimista normaalin yksilön persoonan muokkaamiseksi "toiseksi persoonaksi" (p.274). 
Voidaankin kysyä mikä saa tämän muutoksen aikaan. Martin (1993) ehdottaa, että yhteinen tavoite mahdollistaa kulteissa erilaisuuden mitätöinnin. "Kultit tyypillisesti hyökkäävät yksilön persoonan kimppuun. Ihmiset poikkeavat toisistaan temperamenttinsa, kiinnostusten, lahjojen ja kykyjen perusteella. Kuitenkin kultit sivuuttavat nämä erilaisuudet. Sen sijaan, ne ovat keskittyneet yhteen tavoitteeseen tai visioon johon kaikkien on sopeuduttava. 
Hassan (2000) toteaa: "Uusi identiteetti synnytetään ja asemoidaan askel kerrallaan" (p. 58).
Jenkinson käyttää Robert Jay Liftonin kahdeksaa ajatuksenmuokkauskriteeriä selittämään jäsenen persoonallisuuden muutosprosessia. Liftonin kahdeksan kriteeriä ovat:
  1. Miljöökontrolli
  2. Mystinen manipulointi
  3. Puhtausvaatimukset
  4. Ripittäytyminen
  5. Pyhä tiede
  6. Ladattu kieli
  7. Oppi yli yksilön
  8. Olemassaolon häivyttäminen
Esimerkkinä Jenkinson mainitsee kuinka puhtausvaatimukset yhdistettynä ripittäytymiseen synnyttävät jänsenissä uskomuksen kuinka heidän entinen persoonansa ei ole riittävän hyvä. Jatkuva ripittäytyminen ylläpitää kultti-identiteettiä ja jäsenten tunnustaessa syntejään tai yksityisiä ajatuksiaan jatkuvasti heidän pysymisensä alistuvina ja nöyrinä voimistuu.

Jenkinson argumentoi ettei persoonallisuuden muutos ole mikään neljästä aiemmin esitetystä teoriasta: kahdentumisesta (doubling), vale-minästä (false self), sopeutumisesta (adaptation) tai sivupersoonasta (dissociation). Jenkinson ehdottaa, että kultti-persoona jäljittelee sivupersoonahäiriötä, mutta muotoutuu itseasiassa introjektiona (introjection). Introjektiossa ihminen kopioi itseensä ominaisuuksia ja muita palasia ymppäröivästä maailmasta, erityisesti muista ihmisistä. Kulteissa tämä introjektio on "pakotettu" ts. jäsen ei omaksu (assimiloi) näitä palasia vapaaehtoisesti vaan yhteisö edellyttää niiden kopioimista ilman perusteellista sulattelua.

Jenkinson toteaa kuinka toipumisen kannalta onkin ensiarvoisen tärkeää, että entiset jäsenet häivyttävät kultti-persoonan ne osat, jotka ovat heidän elämässään haitallisia. Jäsenenä koetut epämieluisat tunteet ovat Jenkinsonin mukaan oireita autenttisen persoonan vaimentamisesta. Asian ytimessä onkin Jenkinsonin mukaan se, että pystyy ymmärtämään kuinka kultin pseudo-persoonan osat eivät ole aitoa autenttista minää vaan ylimääräisiä osia, jotka uhriin on liitetty yhteisön toimesta.
Hassan (2000) toteaa, kuinka on tärkeää ettei hylätä koko kultti-identiteettiä, vaan luodaan uusi kultin jälkeinen identiteetti, joka sisältää kaikkein arvokkaimmat ja terveimmät osat esikultti-identiteetistä, kultti-identiteetistä, kultin jälkeisestä identiteetistä ja autenttisesta identiteetistä (p.184).
Kokonaisuudessaan Jenkinsonin julkaisu on mielenkiintoista luettavaa ja suosittelen kyseisen artikkelin lukemista kaikille aiheesta kiinnostuneille. Linkki Jenkinsonin artikkeliin tässä:
An Investigation into Cult Pseudo-Personality: What Is It and How Does It Form?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti