Suomalaisten mormoninuorten identiteetti

Nieto ja Bode (2012, 156) toteavat tutkimuksiensa pohjalta, että nuorten, joiden kulttuuri eroaa valtaväestöstä, on monesti vaikeaa luoda selvää kuvaa itsestään. Vaikka he olisivat ylpeitä omasta yhteisöstään ja perhetaustastaan, he kokevat hetkittäin tarvetta kätkeä tai mitätöidä identiteettiään. Nieto ja Bode (2012, 156) esittävät tämän voivan vaikuttaa negatiivisesti myös kyseisten oppilaiden koulumenestykseen.

Yllä oleva ote löytyy Pilvi Neuvosen pro gradusta "Muutakin kuin mormoni - Identiteetit, jäsenyydet sekä identeetti- ja jäsenyysneuvottelut koulun kontekstissa vähemmistöuskontoon kuuluvien nuorten kertomina" sivulta 19. Lukiessani Pilvi Neuvosen pro gradua tämä oli ensimmäinen kohta, johon samaistuin voimakkaasti osaltaan varmasti siksi, että tunnistin siitä omat kokemukseni koulumaailmasta. Jo aikoinaan, 1980-luvulla kun peruskoulutieni alkoi, minäkin opin kantapään kautta ettei mormoni-identiteetti ollut se, josta koulussa kannatti puhua tai nostaa siihen liittyviä aiheita keskusteluun. Jos jonkin mormonismiin liittyvän asian otti esimerkiksi puheeksi uskontotunnilla niin esittämäni asiat tyrmättiin ja jopa opettaja saattoi nauraa niille. Mikäli mikään ei ole muuttunut sitten 1980-luvun niin ei ihme, että mormoninuoretkin piilottelevat uskonnollista identiteettiään koulumaailmassa.

Itse tutkimuksen tarkoitus oli kuitenkin hahmottaa miten tutkimuksen kohteena olleet viisi mormoninuorta ja heidän itsensä määrittelemä identiteetti. Mielenkiintoisesti jo heti ensimmäisen kysymyksen kohdalla Neuvonen huomioi kuinka mormoninuorilla on pyrkimys määrittellä itsensä "tavallisiksi" nuoriksi joilla kuitenkin on poikkeavia tapoja uskontonsa takia synnyttäen kuvan mormoninuoren ristiriitaisesta identiteetistä.

Uskonnon kautta kertomisen ja tavallisuuden kautta kertomisen törmäyskohdiksi kerrottiin sunnuntainen kirkossakäynti sekä poikkeavat elämäntavat... Mielenkiintoisesti, koettu särö normaaliudessa sai haastateltavan kuitenkin korostamaan olevansa muuten aivan tavallinen... Tavallisuuden tarinaa rakennettiin omasta lähtökohdasta, joka kerrottiin hieman erilaiseksi kuin ”toisilla”. Huomionarvoista on toki, että vaikka oma lähtökohta nähdään poikkeavaksi, sen ei kuitenkaan nähdä tekevän tavallisen nuoren identiteettitarinasta mahdotonta kertoa.

Tavallisuudesta poikkeavaa identiteettiä määriteltiin myös negaatioiden kautta. Negaatioilla mormoninuoret kuvailivat tapoja joilla heidän käyttäytymisensä poikkeaa "tavallisista" saman ikäisistä nuorista. Neuvonen jopa huomioi kuinka mormoninuoret tuntevat olevansa "parempia" kuin muut ikäryhmänsä nuoret eläessään morminielämäänsä.

Negaation kautta kertomalla nuoret kuvasivat itsensä keskivertonuoria kunnollisemmiksi ja omia elämäntapojaan toisten elämäntapoja tervehenkisemmiksi.

Tutkimuksen kohteena olleilla mormoninuorilla näyttää olleen myös vaikeuksia määritellä itseään, mikä Neuvosen mukaan kielii epävarmuudesta.

Suurin osa haastateltavista ilmaisi myös kokevan omasta identiteetistä kertomisen jollain tapaa haastavana. Tämän, epävarmuuden kautta kertomiseksi nimeämäni identiteettitarinan, tulkitsen keinoksi jättää osan itsestään verbaalisen määrittelyn ulkopuolelle ja todeta, ettei kaikkea, mitä kokee identiteettinsä sisältävän, pysty määrittelemään sanallisesti.

Itseään kirkon ulkopuoliseen maailmaan vertailua mormoninuoret tekevät myös uskonnollisella tasolla. Opinnäytetyönsä luvussa 3.4 Neuvonen totesi kuinka vain kaksi prosenttia suomalaisista osallistuu säännöllisesti uskonnolliseen toimintaan viikoittain ja silloinkin suurinosa osallistujista kuuluu helluntailaisiin, Jehovan Todistajiin tai vapaa kirkkoon. Silti mormoninuorten oman identiteetin määrittelyssä ja vertailussa nousee esiin valtakulttuurina nähty luterilainen uskonto.

Oman uskonnon samankaltaisuutta suhteessa kristillisiin kirkkoihin korostettiin myös puhuttaessa koulun luterilaisista uskonnontunneista ja muista koulun arkeen kuuluvista kristillisistä elementeistä, kuten jumalanpalveluksista.Tällöin kristillisiin tapahtumiin tai luterilaiseen uskonnonopetukseen osallistuminen kerrottiin positiivisena asiana juuri uskontoja yhdistävien arvojen, joulun viettämisen, sekä Jeesuksen ja Raamatun merkitysten kautta.

Tutkimuksen kohteena olleilla mormoninuorilla on siis nähdäkseni ollut varsin epärealistinen kuva tavallisesta suomalaisesta identiteetistä, johon he itseään vertaavat ja haluaisivat itsensä luokitella. Samasta tietämättömyydestä kielii mm. seuraava lainaus tutkimukseen osallistuneelta koko ikänsä kirkon piirissä kasvaneelta nuorelta:

Mä oon hirveen paljon onnellisempi ku mä oon meidän kirkon jäsen ku et jos mä en olis, ni se tuo mulle pelkkää hyvää. Ja mä, ite koen et muut vois saada sitä samaa siitä, ni sitte, tietty sillon on ihana kertoo muille ihmisille, jos joku ees niist kiinnostuis kirkosta ja vois sit saada sen saman ilon... Et ilman kirkkoa mä voisin olla tuol jossain baarissa joka viikonloppu, -- et niinku mun omat arvot ois ihan, vois olla, ihan erilaiset. Et mä pitäisin mun elämää hirveen paljon köyhempänä ilman kirkkoo.

Nuori, joka ei ole koskaan elänyt kirkon ulkopuolella, on siis opetettu uskomaan kuinka elämä kirkossa on paljon rikkaampaa ja parempaa kuin kirkon ulkopuolella. Kirkon opetuksen perusteella nuori röyhkeästi ja ylimielisesti määrittelee oman elämänsä paremmaksi ja rikkaamaksi kuin muilla ikäryhmänsä nuorilla.

Ehkäpä yhtenä mielestäni huolestuttavimmista piirteistä, minkä Neuvonen kohtasi pienen otantansa tutkimuksessa, oli seuraava poiminta kirkon määrittelmästä ihanneminästä:

Oma identiteetti kerrottiin uskonnon tarjoaman identiteetin kaltaiseksi: ”jos joku
puhuu jotain kirkosta, ni se puhuu periaattees samalla musta”

Nuori, joka määrittelee kirkon osaksi itseään, on tilanteessa jossa kaikki kirkkoon kohdistuva kritiikki koetaan myös henkilökohtaisena loukkauksena. Tällainen kirkon tunkeutuminen osaksi nuoren identiteettiä tulee myös vaikeuttamaan nuoren ihmissuhteita tulevaisuudessa sillä hän tulee vääjäämättä kohtaamaan tilanteita, joissa hän kohtaa kirkkoon kriittisesti suhtatuvia ihmisiä. Kyseisen nuoren kohdalla mormonikirkon aivopesu on onnistunut ja nuoren mieli on vangittu osaksi kirkkoa tavalla, joka tekee mahdollisessa uskonkriisissä irtautumisen kirkosta mahdollisimman vaikeaksi ja tuskalliseksi.

Mormoninuorten identiteettinarratiivista käy myös hyvin ilmi mormokirkon määrittelemä ihanne hyvästä mormonista ja kuinka uskonyhteisö määrittelee jäsentensä mieliin oman elämäntapansa "ylivertaiseksi."

Uskonyhteisön jäsenet kerrottiin toisia ystävällisemmiksi, elämäntavoiltaan ”kunnollisemmiksi” ja parempia arvoja noudattavammiksi kuin muut ihmiset.

Tällainen asennekasvatus on omiaan synnyttämään syrjiviä ja muita halveksuvia asenteita kuten edellisessä kirjoituksessani totesin.

Mormoninuorten identiteettinarratiivit kuvastavat mielestäni halua kuulua ympäröivään "tavallisuuteen" vaikka he liittävät itseensä jotain kuvittelemastaan tavallisesta poikkeavaa. Samalla mormoninuoret kuvittelevat olevansa "parempia" ja "kunnollisempia" kuin muut ikäryhmänsä nuoret. Tutkimukseen osallistuneiden mormoninuorten identiteettinarratiivit tuntuvat olevan ristiriitaisia ja epävarmoja, mutta samalla ylimielisiä. Kirkon nuorten mieliin iskostama mormoni-identiteetti koetaan tärkeäksi ja keskeiseksi osaksi omaa identiteettiä, vaikka se ei ole keskeisessä asemassa kirkon ulkopuolisten ystävien välisessä kanssakäymisessä ja tietoa kirkon jäsenyydestä jaetaan ystäväpiirissä varsin säästeliäästi.

Aiempien aihepiirin tutkimusten (Zilliacus & Holm 2013, Moulin 2011, Kuusisto 2011) mukaan osa uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvista nuorista pyrkii pitämään salassa tiedon uskonnostaan juuri sen välttämiseksi, ettei heitä leimattaisi vain uskontonsa edustajaksi. Oman tutkimukseni mukaan uskonnosta kertomatta jättäminen koetaan myös viisaaksi silloin, kun kyseessä on lyhytaikaiset tai tuoreet tuttavuudet.

Mormoninuorten identiteettinarratiivien samankaltaisuudet muiden uskonnollisten vähemmistöjen nuorien identiteettinarratiiveihin oli kuitenkin itselleni tämän pro gradun parasta antia, joskaan ei millään muotoa yllätyksellistä. Loppujen lopuksi vähemmistönuoren osa on aina tasapainoilua valtakulttuurin sidosryhmien ja oman yhteisön vaatimusten välillä, eikä tämä kaksoiselämä sovi kaikille. Valitettava tosiasia joka tapauksessa on, että vähemmistönuoret ja -lapset joutuvat maksamaan kovaa hintaa vanhempiensa vallinnoista.

Uskonto rasististen asenteiden synnyttäjänä

Wikipedia: Rasismi on aate tai toiminta, jossa ihmisten rodun, etnisen taustan tai biologisten eroavaisuuksien tai näihin liittyvien fyysisten tai henkisten ominaisuuksien erilaisuudella perustellaan ihmisten eriarvoista kohtelua eli syrjintää. Rasismiksi voidaan kutsua myös toimintatapoja ja yhteiskunnallisia rakenteita, jotka johtavat näihin seikkoihin perustuvaan eriarvoisuuteen.

Edellisessä kirjoituksessani nostin esiin kuinka tuore MAP-kirkon johtajien esittelemä käytäntö on täysimääräistä lapsiin kohdistuvaa syrjintää, rasismia. Tämä kirvoitti mieleeni kysymyksen: Kuinka yleistä rasismi on uskovaisten parissa? Uskonnot ja niihin kuuluvat uskovaiset usein julistavat suureen ääneen kuinka he pyyteetömästi Jeesuksen lailla rakastavat lähimmäisiään eivätkä suvaitse rasismia missään muodossa, mutta kuinka paljon painoarvoa näille julistuksille ja väitteille voidaan oikeasti antaa?

Rasismi itsessään kumpuaa muukalaiskammosta, erilaisuuden pelosta, ja ajatuksista kuinka oma etninen ryhmä on jollain tavalla etuoikeutetussa asemassa. Etuoikeutettuun asemaan ihmiset usein nostavat itsensä milloin milläkin perusteella eikä oman eristyisaseman korostaminen ole mitenkään poikkeuksellista uskonnollisissa yhteisöissä. Itseasiassa monet uskonnolliset yhteisöt aktiivisesti korostavat oman yhteisön opin erityisasemaa juuri sinä yhtenä ainoana oikeana ja hyväksyttävänä maailmankatsomuksena. Kenellekkään ei siis tule yllätyksenä kuinka rasismi, päinvastoin kuin uskovaiset itse aktiivisesti väittävät, onkin voimakkainta USA:ssa juuri niillä alueilla joissa harrasta uskovaisuutta esiintyy eniten (D. Hall, D. Matz, W. Wood: Why don't we practice what we preach?). Tutkimuksesta kertova artikkeli toteaa mm. seuraavaa:

The study identifies root causes of this racist behavior in religious practitioners as well as speculates on the driving forces specific to Christianity.

More devout and strict adherents would likely hold that the "correct" morality is limited to their religion, thus increasing the exclusivity of the group's membership.

Oman ryhmän erityisasemaan uskovat luovat uskonnollisen aatteen mukaisen käsityksen itsestä muita parempina ja etuoikeutettuina ihmisinä ja nämä asenteet lopulta heijastuvat ihmisten käyttäytymisessä erilaisuutta kohtaan. Siinä missä oman ryhmän kesken ollaan hyvinkin ystävällisiä, avuliaita ja hyväntahtoisia vastaavasti ulkopuolisia kohtaan saatetaan olla jyrkkiä, suvaitsemattomia ja suorastaan rasistisia. Erityisen voimakaana uskonyhteisöjen jäsenten harjoittama rasismi kohdistuu yhteisön jättäneitä kohtaan, jotka henkisen väkivallan lisäksi saattavat varsinkin äärifundamentalististen liikkeiden taholta joutua jopa henkirikosten uhreiksi.

Nyt esiin nostamani tutkimuksen valossa onkin perusteltua kysyä: Onko rasistisia asenteita synnyttävien uskonnollisten liikkeiden olemassaolo oikeasti yhteiskunnan kannalta edullista? Uskonnollisten liikkeiden yleisesti kuvitellaan olevan yleishyödyllisiä ja positiivisia ilmiöitä, mutta ehkäpä tällaisen tutkimuksen valossa asiaa olisi syytä kyseenalaistaa voimakkaasti. Suomessa uskontojen sosiaalipsykologisia vaikutuksia ja mahdollisesti sitä kautta syntyviä rasistisia asenteita uskonyhteisön ulkopuolisia kohtaan olisikin syytä tutkia tarkemmin.

Uskonnollinen väkivalta - Syrjintä

Wikipedian mukaan syrjintä on "eleellinen kiusaamisen muoto" ja kun siihen liitetään uskonnollinen viitekehys se täyttää uskonnollisen väkivallan tunnusmerkit.

Suomen perustuslaki 6§:

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.

Homo- ja biseksuaalien kiusaaminen ja heihin kohdistettu uskonnollinen väkivalta ovat yleisiä ilmioitä monissa uskonnollisissa liikkeissä. Monissa kristillisissäkin liikkeissä "Jumala vihaa homoja" ja itse akti nähdään vakavana syntinä.

Viime viikkoinen MAP-kirkon linjaus ryhtyä syrjimään homo- ja biseksuaalisten vanhempien lapsia toiminnoissaan tarjoaa kaikessa julmuudessaan kuitenkin maailmaan viime vuosikymmenten syvimpään painuvan pohjanoteerauksen. Joidenkin fanaattisten mormonien mielestä oikeutettukin käytäntö kohdistuu juuri niihin yhteiskunnan jäseniin jotka ovat heikoimmassa asemassa: sateenkaariperheiden lapsiin. Meillä kotisuomessa tämän vaikutukset luonnollisesti jäänevät vähäisemmiksi, mutta vahvoilla mormonialueilla Utahissa, Idahossa ja Arizonassa, joissa joillain alueilla kylien väiestöstä jopa 90% saattaa olla mormoneja, tämän vaikutukset ovat tuhoisia. Voimakkailla mormonialueilla sateenkaariperheiden lapset suljetaan nyt jumalten innoittamien kirkon johtajien mahtikäskyllä käytännössä kaikilta osin pois omien ikäryhmiensä vertaisryhmistä. Lapsi ei saa yhteisössä yleistä nimeämisseremoniaa seurakunnassa, lapsi ei pääse osallistumaan tasa-arvoisesti MAP-kirkon lapsille järjestämiin tapahtumiin eikä voi osallistua kirkon toimintaan täysimääräisenä jäsenenä. MAP-kirkko sulkee siis omilla ydinalueillaan saatoja ellei tuhansia lapsia ulos yhteisöistään ja kaveripiireistään. Lapset joutuvat ikätoveriensa syrjinnän kohteeksi, ulkopuolisiksi omista yhteisöistään, koska kirkko on päättänyt, että heidän syrjintänsä on sallittua.

Heikommilla mormonialueilla, kuten nyt vaikkapa Suomessa, sateenkaariperheet tuskin joutuvat kovin paljon kärsimään mormonien heihin kohdistamista syrjintätoimista, mutta kirkon käytännöt ja opit edelleen pyrkivät kasvattamaan suomalaisten mormoniperheiden lapsista sateenkaariperheitä syrjiviä aikuisia. Sateenkaariperheet tulevat uuden käytännön myötä aina olemaan kakkosluokan kansalaisia, joille ei mormonikirkon oppien ja käytäntöjen mukaan tarvitse tarjota yhdenvertaista kohtelua.

Lienee oikeutettua kysyä: Noudattaako nykypäivän mormonikirkko Suomen perustuslakia syrjiessään sateenkaariperheitä toteuttaessaan uutta käytäntöään? Uskonnonvapauslain 7§ velvoittaa, että uskonnollisten yhteisöjen tulee kunnioitaa perus- ja ihmisoikeuksia. Mormonikirkon tuore linjaus synnyttää sateekaariperheitä ja ennen kaikkea niiden lapsia syrjiviä käytäntöjä ja on näin ollen selvästi ristiriidassa sekä uskonnonvapaus- että perustuslain kanssa. Kuinka vakavaan perus- ja ihmisoikeusrikkomukseen uskonnollisen yhteisön tulee Suomessa syyllistyä ennen kuin yhteisön toimintaan puututaan viranomaisten toimesta?

Homojen lapset eivät ole tervetulleita

Mormonikirkko näyttää viimeaikoina määritelleen uudelleen mikä kirkossa katsotaan harhaopiksi (apostasy). Mielenkiintoisen uudesta määrittelystä tekee se, että se määrittelee homoseksuaalisessa ihmissuhteessa asumisen harhaopiksi ja velvoittaa kirkon pappeusjohtajat käynnistämään kurinpitotoimet sellaisia kohtaan, jotka tällaisissa suhteissa elävät.

Samassa yhteydessä kirkon tiedotuksesta asiaa kommentoitiin näin:

In a major policy announcement, The Church of Jesus Christ of Latter-day Saints says children living in a same-sex household may not be blessed as babies or baptized.

MAP-kirkko luokittelee samaa sukupuolta olevien liitot jopa niin vakaviksi rikkeiksi, ettei sellaisten vanhempien kanssa elävien lasten kastamista tai siunaamista sallita mormonikirkossa. Tällaisissa perheissä asuvien lasten sallitaan liittyvän kirkkoon vasta kun he täyttävät 18 vuotta, muuttavat pois kotoa ja käytännössä kieltävät homoseksuaaliset vanhempansa.

Natural or adopted children living in a same-sex household will only be allowed to be baptized once they are 18, disavow the practice of same-sex cohabitation or marriage, and stop living within the household, according to the policy. Such baptism would still require the approval of the church's governing First Presidency. 

Boyd K. Packerin homovihamielinen perintö näyttääkin hänen kuolemansa jälkeen vain voimistuvan MAP-kirkossa. Ilmeisesti Packer ei ollutkaan pääarkkitehti MAP-kirkon homovihamielisissä linjauksissa kun linja näyttää vain kiristyvän entisestään hänen poismenonsa jälkeen. Sen sijaan, että kirkossa otettaisiin kaikki avosylin vastaan osoittaen pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta, kirkko hakkaa kiiloja homoliitoissa elävien perheenjäsenten välille.

Opillisesti tämä uusi linjaus on myös ongelmallinen, sillä ainakin silloin kun minä vielä oli jäsen MAP-kirkossa paukuteltiin henkseleitä kuinka siellä ei uskota perisyntiin ja kuinka jokainen on vastuussa vain omista teoistaan. Tästä huolimatta MAP-kirkko rankaisee nyt homoavioliitoissa elävien vanhempien lapsia heidän vanhempiensa "teioista" kieltämällä lapsilta pääsyn kirkon jäseniksi sekä kieltämällä lasten siunaamisen. Ristiriita on ilmeinen eikä missään määrin perusteltu sikäli jos kirkossa edelleen puhutaan ainoastaan omista teoista kannettavasta vastuusta. Tämä uusi käytäntö on myös selvässä ristiriidassa Matteuksen evankeliumista löytyvän Jeesuksen opetuksen kanssa:

Matt 19:14 mutta Jeesus sanoi: "Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta." 15 Hän pani kätensä heidän päälleen. Sitten hän lähti sieltä.

MAP-kirkossa heidän omat pyhät kirjansa eivät siis näytä merkkaavan mitään ja pyhien tekstien yli marssiminen ei näytä tuottavan minkäänlaisia omantunnontuskia kirkon johdolle. Tärkeämpää näyttäisi olevan vastoin kirkon määrittelemiä käyttäytymisnormeja toimivien lähimmäisten tuomitseminen ja sortaminen. Lähimmäisenrakkautta tällaisesta toiminnasta on jokseenkin mahdotonta löytää.